Thursday, 16 November 2017

فارسی - eli miten opin uudet aakkoset 31-vuotiaana

Yksi elämäni suurimmista konkreettisista saavutuksista on varmasti tämä: opin kirjoittamaan ja lukemaan uudet aakkoset viidessä päivässä. Jos minulta olisi kysytty pari viikkoa sitten mitenköhän menisi, olisin sanonut että se on mahdotonta.



Mutta näköjään mikään ei ole mahdotonta, jos vaan laittaa tarpeeksi aikaa ja vaivaa asian eteen. Voilà, kirjoitin juuri tämän pätkän tekstiä, jossa kuvailen normaalia päivääni:




Tulin siis Iraniin opiskelemaan farsia, persian kieltä. Afganistanissa puhutaan daria, joka on melko samanlaista kuin farsi. Tai näin minulle ainakin aina sanottiin, mutta suurin osa parin viikon aikana oppimistani sanoista ovat täysin erilaisia näissä kahdessa kielessä.

Intensiivinen kielikurssini alkoi lauantaina, ja saavuin paikalle 15 minuuttia myöhässä, koska yliopistoon rekisteröinti kesti tunnin. Siinä vaiheessa 20 oppilasta oli jo opettelemassa farsin aakkosten kirjoittamista ja yksi pääkirjain, alef, oli mennyt jo ohi.

Ensimmäinen sivu.
Olin täysin pihalla tunneilla ensimmäisen viikon. En ollut ikinä edes yrittänyt opetella farsin aakkosia. Afganistanissa otin muutamia darin oppitunteja ja opiskelin itsekseni, mutta keskityin vain puhumiseen. Suurin osa Teheranin luokan muista oppilaista ymmärsi jo jotenkuten aakkoset, koska osasivat jonkun muun kielen, jota kirjoitetaan samoilla kirjaimilla (esimerkiksi arabia, urdu), tai olivat opiskelleet aakkosia itsekseen etukäteen.



Ensimmäistä kertaa elämässäni luokkahuoneessa olin enemmän pihalla kuin muut, mutta olin kerrankin paljon parempi puhumaan kieltä. Aina ennen olen osannut enemmän kirjoittaa ja lukea eri kieliä, enkä ole osannut uskaltanut puhua paljon.

Oi sitä riemua kun sain ostaa lyijykynän ja terottimen!
Aakkoset olivat mielestäni todella vaikeita muistaa ja sitten vielä kirjoittaa oikein. Aakkosista tekee vaikeamman myös se, että jokaisella aakkosella on muutama eri kirjoitustyyli, riippuen siitä missä kohtaa sanaa ne ovat - alussa, lopussa, keskellä, yhdessä muun sanan kanssa vai irrallaan. Oli myös vaikea muistaa, mitkä kirjaimet kirjoitetaan yhteen ja mitkä eivät voi yhdistyä toisiinsa. Jotkut voivat yhdistyä vasemmalta, jotkut oikealta. Monia vokaaleja ei kirjoiteta sanaan vaan ne pitäisi vain arvata tietää. Voi elämä. Yllättäen oikealta vasemmalle kirjoittaminen ja lukeminen ei ollutkaan kaikkein haastavin asia.



Ensimmäisen viikon aikana opiskelin paljon itsekseni asuntolassani. Kirjoittelin aakkosia paperille, äänsin niitä yksikseni, kirjoitin simppeleitä sanoja, katsoin YouTube-videoita aiheella Farsi for Children. Harjoittelin paljon.
Muistatteko nämä ekalta luokalta? Mahtaavaa tehdä näitä taas yli kolmekymppisenä.
Opin ensimmäisen aakkosen kolme viikkoa sitten ja nyt osaan jo lukea (hitaasti!) farsinkielisiä tekstejä ja kirjoittaa yksinkertaisia lauseita. Puhuminen on vieläkin päätavoitteeni, mutta on siistiä ymmärtää kirjoitettuja merkkejä kaduilla ja lukea peruslappusia.

Ensi viikolla on tentti - ihanaa! Joka päivä on läksyjä. Teen ne aina suurella motivaatiolla kahvilassa vohvelin tai kakun kanssa.



Kolmen viikon jälkeen osaan lukea yllä olevan tekstin ja ymmärrän myös mitä siinä sanotaan. Tiedän, ettei kotimaassani sovi olla liian ylpeä tai iloinen saavutuksistaan, mutta minä nyt olen. En ikinä ajatellut että osaisin tämän,  mutta osaan! Koska yritin! Olen ylpeä ja onnellinen siitä. .من خوشحال هستم

Monday, 13 November 2017

Uuden paikan vaikeuksia

Olin unohtanut, miten uuvuttavaa on muuttaa uuteen paikkaan. Ensimmäisenä viikkona Iranissa kaikki oli jotenkin hankalaa. Ensinnäkin - halusin matkustaa paikasta A paikkaan B, mutta en tiennyt yhtään, miten julkinen liikenne tai taksit toimivat. Ei ollut nettiä, Google mapsia. Tuli aika monta kertaa mietittyä, miten matkustimme ennen ilman nettiä ja karttoja älypuhelimessa?

Iranilaista taidetta pienestä galleriasta.
Taksin saaminen oli työlästä. Seisoin ruuhkaisen kadun vierellä yrittäen huitoa takseja pysähtymään. Jotkut ovat vihreitä, jotkut keltaisia, joistain ei voi edes erottaa, onko ne takseja. Sen jälkeen, kun joku pysähtyy, pitää yrittää selittää mihin on menossa tarkalleen ottaen (ilman Google mapsia! ja englantia!). Sen jälkeen pitää neuvotella hinta, koska kukaan ei käytä mittareita. Vihdoin kun pääsee taksiin, ei ole kuitenkaan satavarma minne taksi on menossa. Usein taksit vaativat vielä lisää rahaa määränpäähänsä päästyään, sillä eivät muka tajunneet, että se oli niin kaukana (muka).

Menin myös muutaman kerran jonkun perusheebon Toytota-kyydillä määränpäähäni, mikä ei ehkä ole kaikista turvallisin vaihtoehto. Yksi kysyi huonolla englannilla minulta how much do you cost - ensin loukkaannuin, sitten tajusin että tyyppi yritti kysyä paljon maksan hänelle kyydistä. Toisaalta kadunkulmassa huitominen ja seisominen pidempään ei myöskään ole kovin miellyttävää.



Sitten noin viikko oleskeluni jälkeen elämäni pelasti Snapp, paikallinen Uber. Voi sitä riemuntunnetta, kun osasin tilata Snapp-kuskin ensimmäistä kertaa (kaverin lainaamalla älypuhelimella tosin, sillä omani ei vieläkään toimi. Kiitos, Samsung, asiasta nimeltä aluelukitus, ja myyjälle siitä ettei kertonut tästä PIKKUseikasta, jonka takia puhelin ei toimi muualla kuin Suomessa. Viimeiset kaksi viikkoa Samsungin Suomen asiakaspalvelun kanssa asiointi on ollut melkein enemmän raivostuttavaa kuin paikallisten taksien kanssa taisteleminen).

Snappin kanssa arki on nyt noin sata kertaa helpompaa. Näppäilen vaan ruutuun lähtöpaikan ja määränpään, ruudulle tulee hinta ja kuski saapuu paikalle noin minuutissa. Ei kadulla huitomista, epämääräisten miesten kanssa neuvottelua. Usein kuskin kanssa voi myös harjoitella farsin kielen taitoja - kätevää! Eilen kuskini kertoi minulle hevosestaan, joka hänellä on Turkmenistanissa.

Ensimmäisenä viikkona pankissa asiointi ja rahan vaihtaminen oli hämmentävää. Menin pankkiin ja yritin maksaa vuokrani ja opintolaskuni - otin vuoronumeron ja tajusin sitten että en osaa farsinkielisiä numeroita. Kyselin sitten kanssajonottajilta että hei lukekaa tää lappu mulle, milloin on mun vuoro. Sain laskut maksettua vihdoin - taas voittajafiilis! Vaatekaupassakin jouduin osoittelemaan hintalappua ja pyytämään myyjää lukemaan ääneen farsiksi, mitä siinä lukee. Viime viikolla opin lukemaan numerot, ja se on myös helpottanut elämää huomattavasti.


Iranissa ei toimi mitkään ulkomaiset pankki- tai luottokortit, joten kaikki eurot piti ottaa käteisenä mukaan ja niitä pitää vaihtaa rialeiksi Teheranin monissa rahanvaihtopaikoissa. Kesti myös jonkin aikaa ymmärtää paikallista rahaa koska kukaan ei puhu rialeista vaan tomaneista, joka on rial miinus yksi nolla perästä - jos kahvi maksaa 100,000 rialia (2.4 e), se on tomaneissa 10,000 mutta usein menussa vain "10", 10 tomania. Ymmärrän numerot, mutta kun leipämyyjä sanoi "yek hezar" eli 1000, tarjosin hänelle 1000 rialin seteliä ja hän vain nauroi. Ymmärrettävästi, sillä se on noin 0.02 euroa. Hän tarvitsi 10,000 setelin. Hämmentävää. Myös se, että vastaleivottu leipä maksaa 20 senttiä.

Kun kaikki ahdistaa ja peruselämä on vähän liian vaikeaa, visiitti kahvilaan usein rauhoittaa. Istun joka päivä jossain kahvilassa, vaikka elämän perusaskareet ovatkin joka viikko vähemmän hämmentäviä.



Totuus.
Uudessa paikassa moni asia on aika vaikeaa, mutta on myös hienoa huomata, miten suurta iloa pienet asiat saa aikaan. Kävelin viime viikolla katua ylöspäin, kunnes jäin odottamaan bussipysäkille bussia. Tajusin, että osaan vihdoin lukea bussiaikataulun. Kaikki viimeiset bussit olivat jo menneet siltä illalta, joten kävelin mäen ylös kotiin yksin. Mutta se ei haitannut, sillä osasin lukea bussiaikataulun.

Tämä ei ole enää pelkkä kokoelma hassuja merkkejä - voittajatunne.
Mitäs te muut ulkomailla asustelevat, minkälaiset arkiset asiat ovat aluksi tuottaneet tuskaa?

Monday, 6 November 2017

Hassanin vaimodilemma

Istuin kuuden afgaanimiehen kanssa syömässä lounasta syrjäisessä pikkukaupungissa Bamyanin maakunnassa. En ihan täysin tiedä miten, mutta kuskimme aloitti keskustelun aiheesta, pitäisikö hänen hankkia toinen vaimo. Afganistanissa miehille on sallittua olla naimisissa neljän naisen kanssa samaan aikaan.



Kysyin Hassanilta, miksi hän miettii, että tarvitsisi uuden vaimon. Hän vastasi, että nykyinen vaimo on hyvin kiireinen kaikkien kotiaskareiden kanssa ja hän tarvitsisi apua. Kysyin, mitä jos hän itse auttaisi vaimoaan kotitöissä – pesisi välillä pyykkiä, siivoisi, tekisi ruokaa. Tiesin jo, että reaktio tulee olemaan hyvin hämmentynyt – aivan kaikilla kuudella miehellä. Miehen osallistuminen kotiaskareisiin ei tulisi kuuloonkaan.

Ihmettelin, miten Hassan otti aiheen puheeksi kun olin läsnä, mutta kun pääsin alkuun, oli vaan pakko kysyä aiheesta lisää ja puida se läpi täysin. Dilemma oli siinä, että uusi vaimo tulisi kyllä tarpeen, mutta se tulisi kalliiksi – Afganistanissa miesten pitää maksaa morsiamen perheelle lahjaraha, joka on aika korkea summa käteistä, koruja, vuohia ja sen sellaista.

Kysyin, mitä mieltä Hassanin nykyinen vaimo on tästä suunnitelmasta. Hassan vakuutti, että vaimolle suunnitelma olisi ihan OK, koska hän todellakin tarvitsee sitä lisäapua kotitöissä. Mitä jos menemme nyt sun kodin kautta kysymään vaimolta, mitä mieltä hän todella on, sopisiko se? kysyin. Mies hämmentyi täysin ja oli jo pienessä paniikissa, että aion tulla kylään.



Ehdotin, että mitä jos sen sijaan, että mies ottaa toisen vaimon, hän palkkaisi osa-aikaisen siivoojan/kotiapulaisen kotiinsa. Siivooja muutamana päivänä viikossa tulisi varmasti halvemmaksi kuin uuden morsiamen hinta ja elättäminen. Tämäkin oli kuulemma ihan käsittämätön idea – miksi maksaisin jollekin toiselle naiselle kotitöistä, jos hän ei sitten tee mitään muita vaimon töitä? (viitaten seksiin). Hölmistyneitä katseita ympäri lounaspöytää. Kaikki olivat samaa mieltä. Toisen vaimon hankkiminen on siis kaikin puolin näköjään kannattavampaa.

Afgaanitytön taidetta.
Keskustelimme, millainen uuden vaimon sitten pitäisi olla. Kysyin, suostuisiko Hassan (45) naimaan vaikka 40-vuotiaan lesken, sillä leskinaisilla on usein todella vaikeaa elää yksin ja heidän ei ole helppo löytää uutta aviomiestä. Pienen pohdinnan jälkeen selvisi, että vain noin 20-vuotias morsian kelpaisi.

Tämän kiehtovan keskustelun päätteeksi kysyin, miksi on OK että miehet saavat mennä naimisiin useamman kuin yhden naisen kanssa, mutta naisille ei suoda samaa valinnanvapautta. Kysymys oli miesten mielestä järjetön – koska eihän silloin voisi tietää kuka on naisten lasten isä! Huokaus.



Työpaikallani on muutamia miehiä, joilla on enemmän kuin yksi vaimo. Kuskini hankki uuden vaimon, kun edellinen sairastui. Jotkut hankkivat toisen vaimon, jos ensimmäinen synnyttää vain tyttöjä (sekin tietenkin naisten "syy"). Joillekin useampi vaimo on statusjuttu.

Työkaverini paljasti, että sanoi kerran yhdelle kahden vaimon omaavasta kollegoistamme, että olen moniavioisuuden focal point toimistossamme. En ihan täysin tiedä, miten miehet käsittivät tämän "virallisen" asemani, mutta kyseinen mies oli kuulemma aina vähän paniikissa läheisyydessäni. He paljastivat asian hänelle vitsiksi vasta muutaman kuukauden jälkeen.

Keskustelu moniavioisuudesta on raivostuttava, koska siinä korostuu yksi epätasa-arvon ydinajatus – että naiset ovat miesten omaisuutta, joita ostetaan helposti ja kohdellaan miten vain. Kansainvälisten järjestöjenkin työntekijöidenkin mielestä on siis ihan ookoo omistaa muutama vaimo, mutta sama ajatus naisista, jotka omaavat monta aviomiestä, järkyttää. Naiset harvemmin saavat sanoa mielipidettään siihen, hankkiiko mies toisen vaimon. Tuplastandardit ja epätasa-arvo on niin silmille hyppivää, mutta useimmat miehet itse eivät koe sitä niin. Se on vain heidän oikeus.

Saturday, 4 November 2017

Teheranin tunnelmat

Anteeksi hiljaiselo, viimeiset viikot ovat olleet aika hektisiä. Jos kuuntelit edelliset kahvihetkiterveiseni, tiedät etten ole enää Kabulissa. Jatkan silti kirjoittamista eri paikoista, joissa olen - ehkä vielä taas jonain päivänä Kabulissa! Afganistanista on myös tulossa lisää kirjoituksia, jotka ovat vielä luonnoksina, sekä päässä että blogin kansiossa.

Nyt kuitenkin vähän tunnelmia Teheranista, jossa olen nyt. Vietän täällä muutaman viikon opiskelemassa farsin (persian, darin) kieltä Teheranin yliopistossa. Eli uusia tuulia elämässä – täytin juuri 31, ja olen taas opiskelija! Siitä on melkein 10 vuotta kun vietin Erasmus-vaihto-oppilasvuoden Prahassa – tulee täällä Teheranissa samat, nostalgian kultaamat muistot mieleen.

Postimuseo Teheranissa. En ole varma miten vasemmalla olevat kiväärit liittyvät teemaan.
Teheranissa on mieletön tunnelma. En tiedä Iranista paljoakaan, ja maasta on uutisten perusteella tullut vain hyvin negatiivinen käsitys. Olen tavannut viime vuosien aikana kuitenkin monia ihania iranilaisia, joten olen saanut vähän paremman käsityksen millaista täällä oikeasti on ja kipinän nähdä paikka itse. Aika moni kauhisteli päätöstäni matkustaa Iraniin, mutta totuus on aika kaukana yleisistä kauhukuvitelmista tästä maasta.

Tasan seitsemän päivää tässä kaupungissa, ja olen ehtinyt tehdä jo vaikka mitä. Kuten: juoda kahvia Teheranin monissa ihanissa kahviloissa. Täällä baristoilla kestää tuskallisen kauan tehdä cappuccino (luentojen välisestä puolen tunnin tauosta menee aina 15 minuuttia kahvin odottamiseen), mutta se on melkein aina laatutavaraa:




Teherania ympäröi upeat vuoret, ja monet viettävät viikonloppujaan kiipeillen vuoristomaisemissa. Tein lyhyen kävelyn Darbandiin, josta vuoret alkavat. Paikka on täynnä söpöjä kahviloita, kioskeja ja ravintoloita. Täydellinen viikonloppuhengauskohde.




Yksi Darbandin söpö kahvila.



Teetä juodaan usein, eikä ihan perusmukeista. Tee makeutetaan pitkillä keltaisilla sokeritikkareilla (nabaat), joissa on sahramia.
Kävin tänään elokuvateatterissa katsomassa uuden iranilaisen elokuvan. Elokuvissa ei siis ole englanninkielistä tekstitystä, joten suurin osa elokuvan juonesta ja tarkoituksesta meni ohi, mutta ei se mitään. Tunnelma oli hyvä.


Kuuntelin perinteistä musiikkia iranilaisessa kodissa, johon kymmenet kerääntyivät kuuntelemaan eri instrumentteja, joiden nimiä en edes tiedä. Olen juonut teetä uusien ihanien ihmisten kanssa ja kävellyt muutaman kymmenen kilometriä. Opiskellut ahkerasti. Joogannut. Kierrellyt museoissa, markkinoilla ja moskeijoissa ja ihaillut naamiaisasuja kattoterassilla Halloween-bileissä.

Jalkoihin sattuu, mutta se ei haittaa – vapaus liikkua ja kulkea miten ja mihin vain haluan tuntuu Kabulin jälkeen hienolta.

Imamzadeh Saleh -moskeija Tajrishin aukiolla




Punajuurta katusnäkkinä, arvostan.

Nykyiset näkymät yliopistoasuntolakämppäni terassilta. Samanlaiset vuoret kuin Kabulissa, mutta muuten vähän eri meininki.




Vasta viikko, ja olen nyt jo vähän lääpällään tähän kaupunkiin.

Thursday, 19 October 2017

Kahvihetki Kabulissa

Kahvihetkiä maailmalla -duo pyysi minua juttelemaan podcastiinsa elämästäni Kabulista. En tietenkään voinut kieltäytyä kun podcastin nimessä on jo kaksi elämäni lempiasioista - kahvihetket ja maailma. Jos kiinnostaa, voit kuunnella jutun täällä. Podcastissa on myös monia muita mielenkiintoisia tarinoita, kannattaa kuunnella myös näitä muita juttuja ihanista suomalaisista ulkomailla.

Wednesday, 4 October 2017

Viikon altaat

Rakastan uima-altaita. Missään muualla ei ajatukseni samaan aikaan juokse yhtä vapaasti ja mieli tyhjene kaikesta turhasta kuin kilometrin uinnilla. Tällä viikolla olen onnekkaana polskinut kolmessa altaassa.

1) Jalalabad




Kävin viime viikolla Jalalabadissa, itäisessä Nangarharin maakunnassa. Kaikki YK:n Jalalabadin leirissä vierailevat ovat aina todella innoissaan uima-altaasta. Niin minäkin, mutta valitettavasti jo toisena päivänä altaassa oli vain vähän vettä, paljon ötököitä ja joka puolella malariahyttysiä. Allas loi silti jonkinlaista ei-odotettua tunnelmaa, joka rauhoitti rankkojen työpäivien jälkeen, pakko myöntää.

2) New Delhi

Vietin viikonlopun New Delhissä, jossa sain kutsun ökyallasbileisiin, kuulemma Intian oikeuskanslerin omistamaan farmhouseen Delhin ulkopuolella. Olin kuullut ennen Delhin elitiin farmhouseista ja mielessäni oli kuva isoista maatilakartanoista, joissa on kanoja ja vuohia pellolla. No, tämä ei ollut ihan sellainen, mutta hulppea kuitenkin.

Joku täytti 30 vuotta, ja juhlat olivat mielettömät - talo kuin museo (arvo kuulemma yli 4 miljoonaa dollaria mikä on Intiassa älytöntä), oma DJ, huippumalleja, currybaari - ja mikä allas! Kello kolme ihmiset vihdoin hyppäsivät sinne uimaan, ja silloin lähdin nukkumaan.



Curryt! Näistä bileistä ei puuttunut mitään.


3) Kabul

Yksi Kabulin rutiineistani on käydä yhdessä YK:n leirissä uimassa. Tätä bunkkerissa olevaa miniallasta saa kauhoa aika monta kertaa edestakaisin että saa kilometrin täyteen, mutta 100% rentoutuminen on taattu.






Monessa maassa matkustaneena ja monta allasta nähneenä, en vieläkään ymmärrä miten monet ihmiset menevät suoraan uima-altaaseen ilman suihkussa käymistä. Tämä on karmivaa. Sanoisin, että noin 90% kavereistani vain riisuvat vaatteensa ja hyppäävät altaaseen (paitsi pohjoismaalaiset). Mitä ihmettä?

Kabulista saa tällä hetkellä mahtavia tuoremehuja - appelsiini, vesimeloni ja vihdoin taas granaattiomena, joka on sesongissa. 

Oikea sauna! Luksusta. 
Eilisen uinnin ja saunan jälkeen menin tapani mukaan haahuilemaan Kabulin keskustan supermarkettiin, joka on vieläkin yksi lempipaikoistani, varsinkin myöhään illalla kun siellä ei ole ketään.

Illalliseksi lämpimiä voileipiä sängyssä. Tuli ihan lapsuusmuistot mieleen - tästä puuttui vain viiden markan irtokarkkipussi, sellainen jossa on paljon kirpeitä hymynaamoja.



Thursday, 21 September 2017

Pelottaako minua koskaan?

Minulta kysytään usein, eikö minua pelota asua Afganistanissa, jo neljättä vuotta. No - tietenkin pelottaa, mutta ei kuitenkan ihan koko ajan. Jos koko ajan pelkäisin kaikkea, en voisi mennä ikinä tekemään ulos mitään vaan pysyisin vaan turvatun alueen muurien ja piikkilankojen sisässä, jossa sielläkin riskit ovat suuremmat kuin monissa muissa maailman paikoissa.

Kunduzilaisessa leipomossa. Ei ihan varsinaisesti pelottanut, mutta ei ollut myöskään ihan hirveän rento olo.
Olisin ehkä vähän tyhmä, jos en pelkäisi. Turvallisuustilanne Kabulissa, ja muualla Afganistanissa, on mennyt huonompaan suuntaan viimeiset vuodet. Ulkomaalaisten kidnappaukset ovat yleistyneet, Kabulin keskustassa ja muualla maassa. Sodan uhriluvut kasvavat joka vuosi kun YK julkaisee uudet lukunsa. Iskut ulkomaalaisia ja avustustyöntekijöitä kohtaan ovat lisääntyneet ja ISIS on nostanut profiiliaan.

Eli pelottaako? No tietenkin!

Afganistanin ja Pakistanin rajalla Torkhamissa Nangarharin maakunnassa viime vuonna.
Ymmärrän Afganistaniin liittyvät riskit, mutta en aktiivisesti ajattele niitä. Ehkä muutaman kerran vuodessa pelkään jotain ihan tosissani, jos on vaikka joku tietty turvallisuusvaroitus päällä, tai olen matkustamassa Jalalabad Roadilla, joka puolella on kauhea ruuhka ja olen epäilevällä tai jostain syystä herkällä tuulella. Kun meidän alueella on ollut tiedustelupalvelun tietojen mukaan tiettyjä ulkomaalaisiin kohdistuvia, "erittäin uskottavia" uhkia, olen muutaman kerran pysytellyt autossa matalana, jottei niin helposti näy, että kyydissä on myös länkkäri.

Joskus pelottaa panssaroidussa ajoneuvossa, varsinkin jos mukana on aseistettuja afgaaniarmeijan sotilaita "turvaamassa" tietä.
Tästä on jo aika kauan aikaa, mutta olen soittanut äidilleni muutaman kasuaalin "mitäs kuuluu" puhelun Jalalabad Roadilla, ihan vaan koska oli sellainen kumma tunne, että ehkä kohta jotain pahaa tapahtuu. Että saisin kuitenkin vielä kerran puhua hänen kanssaan. (Ja nyt ei äiti mitään paniikkia siellä, tästä on jo aikaa. Kaikki on hyvin.)

Joskus pelottaa ihan vaan liikenteessä. Liikennevaroitus Kunduzissa.
Olen täyttänyt töissä lomakkeita, jossa ilmoitan, kenelle perheenjäsenistä menee kuinka paljon palkastani, eläkkeestäni, omaisuudestani ja vahingonkorvauksista, prosentteina kullekin, jos kuolen töissä.



Olen täyttänyt töissä proof of life -lomakkeen, jossa on kuvani edestä, sivusta ja takaa (aivan kamalana hiuspäivänä) ja kysymyksiä joihin vain minä osaan vastata sen varalta, jos minut joskus kidnapataan ja muiden tarvitsee tietää olenko vielä elossa.

Olen antanut läheiselleni some- ja nettisivujeni salasanoja, jotta he voivat sulkea ne, jos minulle joskus sattuu jotain.

Olen soittanut äidilleni puhelun bunkkerista, kun ihan oikeasti ajattelin, että kohta taloomme hyökätään ja ehkä kuolen täällä. Lainasin indonesialaisen kaverini puhelinta, koska bunkkeriin juostessa käsilaukkuni ei tullut mukaan, ja silloinkin perisuomalaiseen tapaan olin pahoillani että teen hänelle massiivista puhelinlaskua 30 sekunnin puhelullani. Kämppäämme kohtaan oli alkanut aseellinen hyökkäys ulkoapäin, ja tässä vaiheessa en vielä tiennyt, ovatko hyökkääjät sisällä tai ovatkohan he pian sisällä. Halusin vain soittaa ja puhua äidille ainakin vielä kerran ja sanoa että rakastan häntä. Muistan lopettaneeni puhelun sanomalla, että mä soitan sulle pian, vaikka en ollut varma, onko se totta.

Onneksi olen sittemmin saanut soitella hänelle montakin kertaa.

Hesco-turvamuuria näkyy Kabulissa enemmäin kuin taloja tai puutarhoja.
Eli ei tämä ole mikään kovin normaali paikka olla töissä tai asua. Mutta olen valinnut sen itse, ja olen vieläkin valinnastani onnellinen.

Pelko on läsnä aika monessa asiassa, mitä täällä teen, mutta en anna sen silti hallita kaikkea. En halua olla se tyyppi, joka ei lähde leirialueelta mihinkään muualle ulos kuin lentokentälle kotiin mennessään, sillä millaista elämää se olisi? Jos en ikinä tapaisi afgaaneja ulkopuolisista organisaatioista tai menisi kentälle katsomaan, mitä kaikkea siellä tapahtuu, voisin ihan hyvin tehdä tätä työtä samanlaisessa toimistossa vaikka Genevessä.

Ensin pelotti matkustaa YK:n helikoptereilla mutta pääsin siitä yli.

Eli pelottaako Afganistanissa? Tietenkin. Kaikkihan pelkäävät. Ehkä pelossa on myös jotain addiktoivaa, jotain mikä pitää kiinni elämässä, antaa merkitystä pienille asioille.

"It is not death that a man should fear, but he should fear never beginning to live"


sanoi Marcus Aurelius. Eli ei kuolemaa kannata pelätä, vaan sitä ettei ikinä alkanut edes elää.

Ehkä Afganisanissa olen tuntenut joskus kuolevani, mutta en ole myöskään kokenut koskaan olevani yhtä elossa.